Kuka päättää, missä Suomi sotii?

Kuva: Laura Kotila/Valtioneuvoston kanslia

Kuva: Laura Kotila/Valtioneuvoston kanslia

Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg puhui äskettäin polleasti Suomen nimissä muun muassa Aamulehdessä (14.9.). Hän kertoi, että ”Suomi allekirjoitti” aiesopimuksen sotilasyhteistyöstä Saksan kanssa ja ”Suomi liittyi” Britannian johtamiin JEF-joukkoihin. Samoin ”Suomi ilmaisi kiinnostuksensa” liittyä Ranskan interventio- eli EII-aloitteeseen Ranskan presidentti Emmanuel Macronin Suomen-vierailun yhteydessä.

Kaikissa näissä tapauksissa ”Suomi” tarkoittaa käytännössä pienen kenraalijoukon ja puolustusministeri Jussi Niinistön (sin.) piiriä. Sama piiri on solminut Suomen nimissä myös kahdenväliset sotilasyhteistyösopimukset Yhdysvaltojen, Britannian, Saksan ja Ranskan kanssa.

JEF-joukot (Joint Expeditionary Force) ovat sotilasosasto, joka voi osallistua maailmalla taisteluihin ja ”humanitäärisiin operaatioihin”. Epäselväksi on jäänyt, kuka päättää ja millä perusteilla, mihin taisteluihin suomalaiset sotilaat osallistuvat. Entä onko Suomella käytännössä mahdollisuus kieltäytyä lähtemästä sotimaan, jos isäntä eli Britannia niin vaatii. Sitä ei kerrota. Sen sijaan Jussi Niinistö on korostanut, että joukkoihin liittymällä kasvatetaan ”yhteenkuuluvuuden tunnetta”.

Macronin EII-aloitetta (European Intervention Initiative) eli eurooppalaista interventioaloitetta markkinoidaan sotilaiden Erasmus- eli opiskelijavaihto-ohjelmana, mutta se tuskin on koko totuus. Interventio tarkoittaa väliintuloa, ja sotilaallinen interventio tarkoittaa aseellista hyökkäystä. Taas herää kysymys, kuka päättää, mihin ja miksi tehdään interventio.

Saksan kanssa Suomi on sopinut osallistumisesta Saksan johtamaan niin sanottuun kehysvaltioryhmään (Framework Nation Concept, FNC), jonka tavoitteena on kehittää ”monikansallisia eurooppalaisia suorituskykyjä” sekä muodostaa ”joukkokokonaisuuksia” esimerkiksi kriisinhallinnan tarpeisiin. Se, mitä näiden hämärien termien taakse kätkeytyy, jää nähtäväksi.

Yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on tuonut yhdysvaltalaisjoukot – välillä jopa kutsua odottamatta – Suomeen harjoittelemaan sotaa naapurimaatamme vastaan ja ”näyttämään voimaa”, kuten amiraali James Foggo totesi kesäkuussa 2016. Toisaalta se on vienyt Suomen harjoittelemaan hyökkäyssotaa toista maata kohtaan muun muassa Naton johtamassa Trident Juncture -sotaharjoituksessa Välimerellä 2015.

Nämä ovat isoja asioita, mutta silti mistään näistä sopimuksista ja aikeista ei ole päätetty eduskunnassa. Niistä ei ole edes keskusteltu eduskunnassa eikä varsinkaan julkisuudessa. Tämä on ollut mahdollista määrittelemällä sopimukset muodollisesti ”aiesopimuksiksi” ja ”yhteisymmärryspöytäkirjoiksi”, jolloin niistä ei tarvitse kuulla eduskuntaa. Ne vain annetaan kansanedustajille tiedoksi. Tällaiset sopimukset eivät ehkä periaatteessa ole juridisesti sitovia, mutta silti Suomi toimii niiden mukaan.

Suomen sotilaallisista sitoumuksista muiden maiden kanssa on päättänyt ministeri, jonka puolueella on 1,5 prosentin kannatus, ja joukko kenraaleja, joita ei valita vaaleissa.

Kukaan ei ole kertonut, mitä velvoitteita yhteistyösopimukset tuovat Suomelle. Niin Yhdysvallat, Britannia kuin Ranskakin ovat sekaantuneet sotiin eri puolilla maailmaa sekä suoraan omilla asevoimillaan että välillisesti tukemalla sotivia osapuolia.

Kaikki kolme maata olisivat halunneet Suomen Hornet-hävittäjät mukaan, kun Naton johtama liittouma pommitti Libyaa vuonna 2011. Pommituksilla saatiin diktaattori Muammar Gaddafi pois vallasta, mutta hintana oli yhä jatkuva kaaos, jonka seurauksena terroristijärjestöt ovat pesiytyneet maahan. Yhdysvallat kosiskeli Suomea myös vuonna 2003 liittymään Irakin valtaukseen, joka kaatoi Saddam Husseinin, lännen vanhan liittolaisen, mutta johti ainakin 600 000 siviilin kuolemaan ja loi pohjan Isisin nousulle.

Macronin kosintaa EII-aloitteeseen liittymisestä pitää arvioida sitä taustaa vasten, haluammeko todella sekaantua Ranskan rinnalla Afrikassa esimerkiksi Malin tai Nigerin sisäisiin sotiin. Malissa tuaregivähemmistö käy taistelua Ranskan tukemaa hallitusta vastaan. Amnesty Internationalin raportti antaa maan ihmisoikeuksien tilasta surkean kuvan. Nigerissä pitää valtaa niin ikään Ranskan – ja Yhdysvaltojen – tukema presidentti Mahamadou Issoufou, jonka otteet oppositiota kohtaan tuovat mieleen Erdoğanin Turkin ja Putinin Venäjän.

Kyseenalaista on sekin, onko Suomen edun mukaista tukea Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla Saudi-Arabian diktatuuria, koska se sattuu nyt olemaan näiden liittolainen.

Ja mitä sopimukset vaativat Suomelta, jos Trumpin ja Iranin välinen uhittelu johtaa sotaan?

Suomen turvallisuuspolitiikasta tarvitaan julkinen keskustelu, jossa punnitaan ratkaisujen kaikki ulottuvuudet. Asian pitäisi kiinnostaa myös kansanedustajia. Sodan ja rauhan kysymysten luulisi olevan niitä, joista päättää eduskunta, joka perustuslain mukaan käyttää ylintä valtaa Suomessa.

Kirjoitus on julkaistu myös Kansan Uutisten Horisontti-palstalla 29.9.2018. Samanaiheinen lyhyempi kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä 20.9.2018.

Suomi on läntinen demokratia – eikä siksi sovi Natoon

Kuva: OCCR (https://www.occrp.org/personoftheyear/2015/index.html)

Tulevan Nato-maan Montenegron pääministeri on maineikas valtiomies.

Joulukuussa 2015 Nato aloitti jäsenyysneuvottelut Montenegron kanssa. Entisestä Jugoslavian tasavallasta on tulossa sotilasliiton 29. jäsenvaltio. Jäsenyys saatetaan lyödä lukkoon Naton Varsovan kokouksessa heinäkuussa.

Moni haluaisi Suomenkin Natoon. Kokoomuksen puheenjohtajan, valtiovarainministeri Alexander Stubbin mukaan Nato on "osa läntistä arvoyhteisöä", johon Suomen tulisi kuulua.

Läntisiä arvoja ei ole kukaan virallisesti määritellyt, mutta yleensä niihin luetaan demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Näiden arvojen näkökulmasta Nato ei ole kovin mairittelevaa seuraa.

Aloitetaan Montenegrosta. Järjestäytynyttä rikollisuutta ja korruptiota tutkiva kansainvälinen toimittajajärjestö OCCRP valitsi Montenegroa vuodesta 1990 hallinneen pääministerin Milo Đukanovićin 2015 "vuoden henkilöksi". Valintaperusteiden mukaan Đukanović on tehnyt maastaan yhden pahimmista korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden pesäkkeistä maailmassa. Aiemmin saman tunnustuksen ovat saaneet muun muassa Vladimir Putin ja Azerbaidžanin presidentti Ilham Alijev.

Natoa nämä meriitit eivät hetkauta. Sotilasliiton pääsihteeri Jens Stoltenberg kiitteli puheessaan 2.12.2015 Montenegroa "horjumattomasta sitoutumisesta yhteisiin arvoihimme".

Läntisten arvojen kannalta epäilyttäviä esimerkkejä löytyy myös Naton nykyisistä jäsenmaista.

Puola on ollut Naton jäsen vuodesta 1999. Viime lokakuusta maata on johtanut Laki ja oikeus -puolueen hallitus, joka on rajoittanut tiedotusvälineiden vapautta ja perustuslakituomioistuimen toimivaltaa. EU suunnittelee rankaisutoimia Puolalle, mutta Nato ei ole puuttunut asiaan. Ehkä siksi, että Puolan nykyjohtokin on tiukan Venäjän-vastainen. Se on myös pyytänyt Natoa sijoittamaan ydinaseita Puolan alueelle.

Myös Unkari on Nato-maa. Se on ollut vuodesta 2010 alkaen yksipuoluevaltio, jonka suhtautumista demokratiaan ja ihmisoikeuksiin EU on arvostellut ankarasti. Sekä tiedotusvälineet että oikeuslaitos on alistettu Fidesz-puolueen muodostaman hallituksen valvontaan. Pääministeri Viktor Orbán on kertonut pyrkivänsä eroon liberaalista demokratiasta ja maininnut esikuvikseen muun muassa Kiinan ja Turkin.

Turkki on niin ikään Naton jäsen. Sen presidentti Recep Erdoğan pääsi vuodenvaiheessa otsikoihin kehumalla Hitlerin Saksan hallintojärjestelmää. EU on arvostellut Turkkia myös oikeusvaltioperiaatteiden ja sananvapauden rikkomisesta. Hallituksensa vastaiset mielenosoitukset on tukahdutettu väkivaltaisesti. Turkki käy sotaa omaa kurdivähemmistöään vastaan ja pommittaa myös Syyrian kurdikapinallisia, jotka sotivat ISISiä vastaan.

Turkki on napit vastakkain Venäjän kanssa, mikä ehkä selittää sen, että Natoa eivät ole kiinnostaneet Turkin muut toimet.

Nato on kelpuuttanut jäsenekseen myös Albanian. Eri maiden korruptiota tutkivan Transparency Internationalin raportin mukaan Albania on tässä suhteessa Euroopan pahimpia maita. Niin oikeuslaitoksen, poliisin kuin muidenkin viranomaisten ja poliittisten päättäjien lahjonta on maan tapa. Harva albanialainen myöskään uskoo vaalien rehellisyyteen.

Naton perusta on USA:n asemahti. Yhdysvalloilla on lähes 800 sotilastukikohtaa yli 70 maassa. Suuri osa näistä USA:n kumppaneista (esimerkiksi Saudi-Arabia, Israel tai Georgia) on muun muassa Amnesty Internationalin raporttien perusteella ihmisoikeuksien näkökulmasta yhtä surkeita kuin Venäjän liittolaiset Kazakstan ja Uzbekistan.

Jos Suomi etsii läntistä arvoyhteisöä, on paras pysyä Naton ulkopuolella. Toki Natossa saa olla demokratia, mutta kovin tärkeää se ei ole.

Yhteisiä arvoja kannattaa etsiä mieluummin länsinaapurista. Suurin osa ruotsalaisista vastustaa edelleen maansa liittymistä mihinkään sotilasliittoon. Niin myös suomalaisista.

Kirjoitus on hieman lyhennettynä ja ilman lähdeviitteitä Aamulehdessä 22.1.2016 ja Rauhan Puolesta -lehdessä.

USA:n asevoimat toimivat kaikkialla maailmassa. Liittolaismaiden suhteen se ei ole järin nirso.

USA:n asevoimat toimivat kaikkialla maailmassa. Liittolaismaiden suhteen se ei nirsoile.