Kenelle Suomi ostaa hävittäjät?

Lockheed Martinin Twitter-mainos korostaa, että F-35 on kehitetty ”liittoumasodankäyntiä” silmällä pitäen.

Lockheed Martinin Twitter-mainos korostaa, että F-35 on kehitetty ”liittoumasodankäyntiä” silmällä pitäen.

Suomessa tuntuu vallitsevan laaja yhteisymmärrys siitä, että maamme tarvitsee uudet hävittäjäkoneet Hornetien tilalle. Eduskuntapuolueista vain vasemmistoliitto on kyseenalaistanut konemäärän ja hinnan. Hinta onkin järkyttävä: 7–10 miljardia tai oikeastaan 30–38 miljardia euroa. Silti se ei hirvitä edes Juha Sipilää ja muita leikkauspolitiikan pääpukareita.

Hintahaitari on leveä, mutta halvimmillaankin hävittäjien hankinta ja ylläpito maksaisi veronmaksajille 1,22 miljardia euroa vuodessa 30 vuoden ajan. Se on kaksi kertaa niin paljon kuin valtio käyttää vuodessa opintotukeen, yhtä paljon kuin Suomen teiden kunnossapidon kustannukset ja melkein yhtä paljon kuin puolustusvoimien koko muu budjetti.

Hallitus kertoo hävittäjien hinnaksi 7-10 miljardia. Sillä kyllä saa kaavaillut 64 hävittäjää, mutta päälle tulevat käyttö- ja ylläpitokustannukset, jotka ovat todennäköisesti ainakin 30 miljardia.

Kanada on hankkimassa omien Hornetiensa tilalle 65 yhdysvaltalaisen Lockheed Martinin F-35-hävittäjää. Samaa konetta kaupataan myös Suomelle. Kanadan puolustusministeriö on laskenut, että koneiden käyttö- ja ylläpitokustannukset ovat 30 vuoden ajalta 30 miljardia euroa (eli 462 miljoonaa euroa per kone). Hävittäjävalmistajien arvio on 38 miljardia (585 miljoonaa euroa per kone). Pahimmassa tapauksessa valuuttakurssimuutokset, inflaatio, polttoaineen hinnanvaihtelu ja muut riskitekijät voivat nostaa kustannukset 61 tai 85 miljardiin.

Kuva: kuvakaappaus sivulta https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/05/23/f-35-havittajien-venyva-hintahaitari

Muut Suomelle tarjotut konetyypit tuskin tulevat merkittävästi halvemmaksi.

Armeijan asehankintoja ei meillä  helposti arvostella, sillä puolustusvoimat nauttii Suomessa valtavaa kansan luottamusta. Puolustusvoimat myös lobbaa mediaa ja poliittisia päättäjiä erittäin tehokkaasti niin sanotuilla maanpuolustuskursseilla.

Useimmat suomalaiset luultavasti myös olettavat, että hävittäjiä ollaan hankkimassa kotimaan puolustusta varten. Todellisuus on toinen.

 

Suomi sotimaan maailmalle

Armeijan tehtäviin toki kuuluu Suomen alueen puolustaminen, mutta laki säätää sille myös kansainvälisen kriisinhallinnan tehtäviä ja, jos hallitus saa tahtonsa läpi, ”kansainvälisen avun antamisen”. Sitä varten suomalaiset sotilaat halutaan velvoittaa taistelutehtäviin ulkomailla.

Tänäkin vuonna suomalaissotilaat harjoittelevat sodankäyntiä Albaniassa, Puolassa, Belgiassa, Islannissa ja muualla kaikkiaan 84 kertaa.

Lisäksi Suomi on mukana muun muassa Naton nopean toiminnan joukoissa, ja äskettäin Suomi sopi Britannian kanssa liittyvänsä JEF-joukkoihin (Joint Expeditionary Force), joita voidaan käyttää sotilasoperaatioihin missä päin maailma tahansa ”nopeammin ja joustavammin kuin Naton tai EU:n alaisia taistelujoukkoja”.

Esimerkin siitä, mitä kansainvälinen apu ja kriisinhallinta voi olla, antoi Välimerellä 19.10.-6.11.2015 pidetty Naton Trident Juncture -sotaharjoitus, johon Suomi osallistui Horneteillaan. Harjoitus perustui kuvitteelliseen tilanteeseen, jossa tietty valtio hyökkää naapurinsa kimppuun ja kansainvälinen yhteisö tulee apuun.

Suomi oli siis harjoittelemassa sotaa toista valtiota vastaan. Tällaisesta ulkopoliittisesta linjanvedosta ei juuri ole keskusteltu eduskunnassa tai yhteiskunnassa yleensä. Jos Suomi sitoutuu tällaiseen avunantoon, kansalaisena kiinnostaisi tietää, missä ja millä perusteilla tehdään päätökset siitä, ketä autetaan.

Entinen ulkoministeri Alexander Stubb (kok) olisi halunnut Suomen Hornetit mukaan, kun Naton johtama liittouma pommitti Libyaa 2011. Diktaattori Muammar Gaddafi kyllä saatiin vallasta, mutta hintana oli edelleen jatkuva sisällissota ja kaaos, jonka seurauksena terroristijärjestöt ovat pesiytyneet maahan. USA kosiskeli Suomea myös vuonna 2003 liittymään Irakin sotaan, joka kaatoi Saddam Husseinin, lännen vanhan liittolaisen, mutta johti ainakin 600 000 siviilin kuolemaan ja loi pohjan ISISin nousulle. Esimerkkejä sotilaallisen kriisinratkaisun onnistumisista onkin sitten paljon vaikeampi löytää.

Eduskunnassa tai medioissa ei juuri ole käyty keskustelua siitä, haluammeko sekaantua muiden sotiin. Kun niin sanottu kansainvälinen yhteisö puuttuu johonkin konfliktiin, taustalla on aina suurvaltapolitiikka. Joitakin maita ja kansoja autetaan ja suojellaan, toisia ei.

Ovatko suomalaiset valmiita hyökkäämään esimerkiksi Saudi-Arabiaa vastaan, jotta Jemenin sota saadaan loppumaan. Israeliin, jotta se lopettaisi palestiinalaisalueiden laittoman miehityksen? Kiinaan, jotta Tiibet saisi takaisin itsenäisyytensä? USA:han, jotta se sulkisi laittoman sotilastukikohtansa Guantánamossa Kuubassa. Tai Venäjälle, jotta se palauttaisi Krimin Ukrainalle? Veikkaan, että eivät.

 

Hävittäjät jäsenmaksuna ”samanmielisten” kerhoon

Suomi on siis ilman minkäänlaista keskustelua eduskunnassa tai muualla luvannut sotilaita ja aseita muiden maiden käyttöön. Taka-ajatus on tietysti, että muut maat puolestaan tiukan paikan tullen auttavat Suomea. Tästä hyvästä Suomi on valmis sekaantumaan sotatoimiin vieraissa maissa ja ostamaan kymmenien miljardien hävittäjäkoneet.

Suomen ilmapuolustukseen tuskin tarvittaisiin 64:ää hävittäjää, jos Kanada, jonka pinta-ala on 30 kertaa niin suuri kuin Suomen, selviää 65 koneella. Nato-maa Tanskalla on 27 hävittäjää, joilla se ehtii valvomaan myös Baltian maiden ilmatilaa.

Sotilaatkin myöntävät, ettei hävittäjäkaupoissa ole kysymys Suomen alueen puolustamisesta. Kenraalimajuri Lauri Purasen työryhmän puolustusministeri Jussi Niinistölle laatimassa hävittäjähankintojen esiselvityksessä todetaan, että keskellä lamaa 1992 tehty Hornet-kauppa ”vahvisti Suomen kuulumista läntisten maiden yhteisöön ja mahdollisti turvallisuus- ja kauppapoliittisten suhteiden syventämisen Yhdysvaltoihin ja Länsi-Euroopan maihin”.

Sittemmin suhteita on sen kuin syvennetty: ”Yhteistyöllä edistetään sotilaallista yhteensopivuutta, suorituskykyjen kehittämistä ja rakentamista sekä vahvistetaan valmiuksia osallistua kansainväliseen kriisinhallintaan. Naton standardit ja toimintatavat ovat yhteistoiminnan perustana.”

Tämän yhteistyön osapuolet eivät ole tasavertaisia. Kuten USA:n armeijan Euroopan joukkojen verkkosivuilla todetaan, niiden tehtävänä on ”edistää Yhdysvaltojen strategisia etuja Euroopassa ja Euraasiassa”. Euraasia tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä Ukrainaa ja Venäjää. Tällä hetkellä nämä strategiset edut määrittelee Donald Trump.

Britannian puolustusministerin Michael Fallonin mukaan JEF-joukot yhdistävät ”samanmielisiä maita”, jotka ”auttavat toisiaan”. Joukkoja kuitenkin johtaa suvereenisti entinen siirtomaavalta Britannia, joka on ollut USA:n mukana hyökkäämässä sekä Irakiin että Libyaan ja osallistuu myös Syyrian sisällissotaan. Taas kiinnostaisi, millä perusteilla Suomi ratkaisee, missä sodassa meidän tulee auttaa Britanniaa.

Parasta puolustuspolitiikkaa Suomelle olisi tietysti sotien ehkäisy rauhaa välittämällä ja konflikteja lievittämällä. Heittäytyminen pelinappulaksi suurvaltojen etupiirikiistoissa ja muussa nokittelussa on uhkapeliä. Silti se näyttää olevan hallituksen valinta.

Kaikki sotilaatkaan eivät ole vakuuttuneita nykypolitiikan järkevyydestä. Heidän pelkonsa on, että hävittäjäkaupat ja kansainväliset velvoitteet vievät rahat muulta maanpuolustukselta. Muun muassa ilmatorjunnan tarkastaja eversti Ahti Lappi on esittänyt, että uusia hävittäjiä hankittaisiin vain 12–15 ja keskityttäisiin Suomen alueen ilmatorjunnan ja maavoimien kehittämiseen.

Loput miljardit voisi käyttää vaikka suomalaisten hyvinvoinnin parantamiseen. Sen luulisi olevan upseerienkin mieleen. Onhan eduskunnan puolustusvaliokuntakin todennut, että ”huolestuttavasti lisääntynyt eriarvoistuminen voi uhata yhteiskunnan vakautta ja puolustukselle tärkeää maanpuolustustahtoa”.

(Kirjoitus on julkaistu myös Kansan Uutisten Sireeni!-blogissa.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>